YLE:n tuore kannatusmittaus osoittaa, että suomalaisen politiikan polarisaatio vahvistuu entisestään. Perussuomalaisten ja vasemmistoliiton nousukiito kertoo, että kansalaiset janoavat nyt selkeitä vaihtoehtoja ja ääripäiden politiikkaa. Mutta mistä tämä kehitys juontaa juurensa?

Suomessa puolueet ja ehdokkaat on perinteisesti aseteltu kahdelle akselille: oikeisto–vasemmisto ja konservatiivi–liberaali. Oikeisto–vasemmisto on näistä perinteisempi ja selkeämpi; se tarkastelee ennen kaikkea talouspolitiikkaa ja suhtautumista tähän liittyviin teemoihin, kuten verotukseen, valtion rooliin yhteiskunnassa ja markkinatalouteen.

Erottelu konservatismin ja liberalismin välillä on kuitenkin ongelmallisempaa, koska ne eivät ole toistensa vastakohtia. Konservatismille on ominaista pyrkimys säilyttää olemassa olevat olosuhteet ja yhteiskuntajärjestys, haluttomuus suuriin muutoksiin sekä perinteiden ja historian arvostus. Klassinen liberalismi puolestaan korostaa valtion pientä roolia, tasa-arvoa, yksilön oikeuksia ja vapautta, yksityistä omistamista sekä markkinataloutta.  Olisi perin erikoista ajatella, että puolue tai yksittäinen ehdokas ei voisi samanaikaisesti edustaa näitä molempia aatesuuntia.

Suomessa puolueiden ja ehdokkaiden erot ovat perinteisesti syntyneet ennen kaikkea talousajattelun teemoihin liittyen. Oikeisto on suosinut vapaata markkinataloutta, matalaa verotusta sekä yksilönvapauden ja -vastuun korostamista, vasemmiston puolustaessa valtion roolia talouden ja markkinoiden säätelyssä, kollektiivista vastuuta ja julkisten palveluiden merkitystä.

2000-luvulla yhteiskunnalliseen keskusteluun on kuitenkin noussut uusia teemoja, joita on vaikea sijoittaa perinteiselle oikeiston ja vasemmiston väliselle janalle. Tällaisia teemoja ovat muun muassa ilmastonmuutos, maahanmuutto, sukupuoli-identiteettien moninaisuus sekä digitalisaatio.

Perussuomalaiset on näiden teemojen suhteen valinnut linjakseen tiukan konservatismin: halun säilyttää aiemmin vallinnut tilanne ja vastustaa kaikkea muutosta. Puolueen vastavoimana toimii ennen kaikkea vasemmistoliitto, joka nojaa politiikassaan konservatismin todelliseen vastavoimaan eli radikalismiin, johon liitetään usein yksinomaan negatiivisia mielleyhtymiä, mutta jonka varsinaista ydintä on sinänsä arvolataukseton halu yhteiskunnalliseen muutokseen.

Perussuomalaisten ja vasemmistoliiton lisäksi eduskuntapuolueista oikeastaan vain kristillisdemokraatit ovat selvästi löytäneet paikkansa konservatismin ja radikalismin väliseltä akselilta. Muut puolueet eivät ole vielä lukinneet – tai ainakaan halunneet lukita –sijaintiaan samalla janalla. Tähän on varsin ymmärrettävä syy: erityisesti perinteisten suurten puolueiden kannattajistosta löytyy yleensä molempien aatesuuntien kannattajia, ja puolueet haluavat ymmärrettävästi pitää kynsin ja hampain kiinni kaikista kannattajistaan. Tämä varovaisuus on kuitenkin saanut aikaan sen, että selvästi puolensa valinneet äänestäjät ovat alkaneet valua akselin ääripäihin, eli lähinnä perussuomalaisten ja vasemmistoliiton joukkoihin.

Kannattajien liikkuminen puolueesta toiseen on luonnollista ja sitä tapahtuu jatkuvasti. Ongelmia syntyy kuitenkin silloin, kun minkä tahansa yhteiskunnallisen akselin ääripäät alkavat hallita julkista keskustelua ja maltillinen enemmistö näiden ääripäiden välissä vaikenee – tai vaiennetaan, sillä silloin koko demokratiamme perusta alkaa murentua.

Nykymedia elää tunteita herättävästä klikkiotsikoinnista. Mitä jyrkempi otsikko ja tulokulma, sitä enemmän klikkejä ja mainostuloja. Samalla mediatilasta ja ihmisten huomiosta käydään alati kiristyvää kamppailua: yleisöllä on käytössään rajattu määrä aikaa ja jokainen media haluaa saada osansa tästä ajasta. Tällöin käy, kuten kilpailun koventuessa aina käy – myös keinot koventuvat. Samalla moraali jää helposti taka-alalle.

Sama pätee myös poliitikkoihin. Jokainen poliitikko haluaa saada mahdollisimman paljon näkyvyyttä, sillä näkyvyys tuo ääniä. Näkyvyyttä on kuitenkin nykyään äärimmäisen vaikea saada maltillisilla, hyvin perustelluilla mielipiteillä. Sen sijaan kohut, jyrkät lausunnot ja mitä tahansa tunteita herättävät kannanotot huomioidaan niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa. Tässä kohtaa kiusaus käykin monelle poliitikolle liian suureksi. Kun vaihtoehtoina ovat asiallinen, maltillinen ja järkevä keskustelu tai tulikivenkatkuinen verbaalinen showpaini, valitettavan suuri osa mediasta ja yleisöstä valitsee jälkimmäisen.

Tällä on kuitenkin hintansa. Me kaikki tiedämme, mihin polarisaatio johtaa, ja se ei johda koskaan mihinkään hyvään. Tämä kehitys on nähty muun muassa Yhdysvalloissa, missä tällä viikolla käytyjen välivaalien tulokset onneksi osoittavat, että ihmiset alkavat olla kyllästyneitä populistiseen ja repivään politiikkaan. Toivon kuitenkin, että me Suomessa emme toistaisi muualla nähtyjä virheitä. Siksi jokaisen vastuullisen poliitikon tuleekin tehdä kaikkensa polarisaation ja tarpeettoman vastakkainasettelun hillitsemiseksi. Sillä nykytilanteessa, jossa meitä uhkaavat niin perinteiset kuin uudetkin uhkakuvat, meidän pitää löytää ratkaisut niiden ratkaisemiseksi ja torjumiseksi yhdessä. Mutta jos sen sijaan uhraamme globaalissa mittakaavassa pienen kansamme yhtenäisyyden polarisaation alttarilla, demokratiamme ja yhteiskuntajärjestyksemme on vaarassa menettää merkityksensä.